Koulussa tehtävänäni on opetella käyttämään blogi-työvälineitä. Samaisella kurssilla opettelen tekemään kotisivuja ja käyttämään Facebookia. Tuntuupa turhauttavalta opiskella terveydenhoitajaksi ja opetella käyttämään tietokonetta. Minä, jonka ensimmäinen tietokone oli VIC20 vuonna 1981, opiskelen nyt sitä, kuinka voin tehdä tietoverkosta arkipäivää. Ja huomatkaa OPISKELEN tätä.

Tietokone on ollut minulle arkipäivää viimeiset 30 vuotta. Kotonani on siis ollut tietokone kauan ja hartaasti. Olen rakentanut ympärilleni koneiden verkkoa: Tutustunut ominaisuuksiin ja oppinut tulemaan toimeen koneiden kanssa kohtaamieni ongelmien kanssa. Vuosien varrella monet tietokoneiden kanssa tehtävät jutut ovat tulleet helpommiksi. Enää ei esimerkiksi tarvitse ohjelmoida pelaamiaan pelejä itse vaan ne löytyvät netistä. Samoin kuljetan kolikkopussissani muistitikkua, johon mahtuu tuhansia tiedostoja, huikeasti enemmän bittiparkoja, kuin uskalsimme koskaan kuvitellakaan naputtaessamme Amokia Vicin näppäimistöllä.

Mutta toisaalta kuinka helppoa elämä olikaan! Ei meiltä edes uskallettu vaatia, että kirjoittaisimme kahden konekirjoitusliuskan verran muotoiltua tekstiä vaan saimme nyhertää tuotoksemme ruutupaperille käsin. Tuotettavan materiaalin määrä oli huomattavan pieni verrattuna nykyiseen vaadittuun määrään. Ja kukaan ei edes uskaltanut haaveilla supertietokoneesta, jolla tutkisimme maailmaa. Kaiken sen tiedostamattomuuden keskellä kirjoitin vanhalla kirjoituskoneella raivokkaasti hakaten vanhemmilleni anomuksen valokennolaskimesta. Tuollainen nelilaskin, johon ei tarvittu edes patterita, oli ihmeellinen vekotin lähipiirissäni. Vanhempieni kanssa kävimme ostamassa kyseisen laskimen Sokoksen kirjakaupasta hintaan 79 Suomen Markkaa.

Mieleenpainuvaa ja liikuttavaa, myönnetään. Mutta tähän päivään tultaessa voin pitää tuota alaluokkalaisen laskukoneintoa merkkinä siitä, millainen halu minulla on ollut oppia ympärilläni kehittyvää maailmaa. En suinkaan ole halunnut istua kiikkustuolissa elämääni tuohivirsut jalassa vaan olen halunnut oppia uutta, kerätä tietoa. Ehkä juuri siksi, että tiedon uusiminen varastossa on ollut minulle tärkeää, on vaikeaa olla yhä uudestaan oppimassa samaa, tuttua tavaraa.

Luojalle kiitos sitkeyden kasvamisesta ja siitä, että jaksan iloisena istua tälläkin verkkoviestinnän tunnilla. Tuttu asia saakoon aikansa ja minä hetkeni muistaa tätä blogia pienellä kirjoituksellani. Oppimisen iloa niille, jotka ovat uutta oppimassa! Ja sitkeyttä niille, jotka istuvat täällä kanssani kuuntelemassa tuttua huttua!

Eräänä aamuna kouluun ajaessani olin kovin väsynyt. Unta oli tullut taas liian vähän ja aikaiset ylösnousut eivät vain ole minun juttuni. Joka tapauksessa olin saanut revittyä pääni irti tyynystä ja hilattua itseni autoon. Ajelu kovassa pakkasessa ei tuntunut kovinkaan mukavalta, vaikka auton lämmitin hohkasikin kuumaa ilmaa päälleni. Äänikirjakaan ei ollut kovin kiinnostavassa kohdassa, mutta kuuntelinpa sitä ajanvietteeksi siinä sivulla.

Juoksen kuin aropupu paikasta toiseen. Poukkoilen ja ryntäilen. Kerään mennessäni tiedonmuruja, joita on kylvetty matkalleni. Ahmin kaiken, mikä on tietooni saatettavissa ja samalla nautin. Minun elämässäni on paljon tärkeitä asioita, joista en ole ehkä osannut uneksiakaan.

Kun aamuisin kellon pirahtaessa revin itseni irti sängystä, en ehkä ole kaikken innokkaimmillani. Mutta hetken ajatus uudelleen nukahtamisesta saa minut ajattelemaan, mitä voisin nukkuessani menettää. Ohitseni saattaisi juosta kokonainen tiedon parvi, jota en ehkä koskaan enää tavoittaisi. Niinpä nousen ja puen vaatteet lähteäkseni taas. Yllättävän kevyin askelin suuntaan autolle ja matkaan tunnin opintojen pariin. Minulla on tavoitettavanani kokonainen ammattitaito.

Toisinaan autoillessani mieleen tulee, että tässä ei vain ole mitään järkeä: On perhe, on työ, on opinnot ja olen minä. Mutta jos oikein yritän, kaikki mahtuu tähän kuvioon. Itseasiassa jokainen kaarros, jonka olen koulun pihaan tehnyt, on vakuuttanut minut yhä enemmän siitä, että tämä sekametelisoppa on juuri minua varten. Tahdon oppia, tahdon osata, tahdon päästä eteenpäin.

Vaikka kulkisin vain pienen askeleen omassa yrityksessäni, uskon kulkevani suuria askeleita auttamisen polulla. Uskon, että kaikki se, minkä kerään mukaani anatomian luennolta, on tarkalleen sitä, minkä tarvitsen osatakseni oman työni paremmin. Useaan kertaan vasta alkaneella opintielläni olen huomannut, että juuri tuon takia se juttu meni näin. Siksi uskon myös, että pala tietoa helpottaa tulevaa ja auttaa ymmärtämään yhä enemmän. Silkkaa tiedonjanoa kai tämä kuitenkin vain on.

Toisaalta saatan olla kiinni kauan sitten läpikäydyssä, nurkkaan heitetyssä unelmassani. Sillä joskus kauan sitten halusin oppia, kuinka luut kiinnittyvät toisiinsa ja miksi ihminen toimii juuri näin. Sillä hetkellä en kai sitten vain ollut valmis. Nyt haluan olla valmis ja varmasti olenkin. Minun on siis vain uskottava itseeni, uskottava oppimiseen ja riemuittava siitä, mitä saan.

Minun on elettävä jokainen poukkoileva päivä riemuiten sen tuomista uusista käänteistä. Ja sitä minä tottavieköön olen tehnytkin! Olen nauttinut siitä, kun kotiin tullessani minua odottamassa on joukko lapsia. Lapsia, jotka ovat minun, mutta eivät kuitenkaan ole minun. Olen nauttinut siitä, että olen tärkeä, vaikka kukaan ei ehkä huomannutkaan minun poissaoloani. Olen myös salaa nauttinut siitä, että istumme keittiön pöydän ääressä tekemässä kukin läksyjämme. Tuskinpa poukkoilevalle äidille olisikaan parempaa palkintoa kuin hyperaktiivinen lapsi, joka alkaa keskustella lannenikaman latinankielisen nimen alkuperästä ja sen johdoksista muissa kielissä. Minä olen otettu! Sillä minulla ja lapsillani on jälleen kerran ihan ikiomat, yhteiset harrastuksemme.

Opiskellessa törmää monenlaisiin ajatuksiin. Mieleen vyöryy paljon uusia ajatuksia ja toisinaan vanhat muistot valtaavat ajatukset. Ihan kaikkia päähän piipahtavia ajatuksia ei aina halua uskoa todeksi, mutta toisinaan ne osoittautuvat enemmän kuin osuviksi päätelmiksi.

Tänään törmäsin muistoon eräästä opettajasta. Mieleni valtasi uskomaton väsymys, ei uupumus vaan sellainen raukea tunne, jonka saavuttamiseksi tarvitaan ehdottoman puisevaa tavaraa. Erinomainen esimerkki on TV-dokkari aiheesta, jota et voisi kuunapäivänä kuvitella tutkivasi. Tuijotat syystä tai toisesta televisiota, korjaat katsettasi, koska tunnet sen herpaantuvan ja saatatpa välillä puistella päätäkin, että keskittymisesi pysyisi TV:n ruudussa. Mutta vaikka kuinka pyristelet vastaan, väistämätöntä on, että valahdat uneen, joko silmät auki tai kiinni. Sillä ei varsinaisesti ole merkitystä, koska tajuntasi on saavuttanut univaiheen ja aivosi lepäävät, ymmärtämättä edessä virtaavasta tietotulvasta mitään. Toki on varsin ikävää, kun näin käy koulunpenkillä, mutta tiedän, että niin vain tapahtuu, halusimme tai emme.

Joka tapauksessa kuvittelin tänään, että tuo muisto nuokkuvasta luokasta ja erityisesti minusta johtui vain ja ainoastaan omasta väsymyksestäni opintiellä. En suinkaan ole aina parhaimmillani ja myönnettäköön, että kyseisen opettajan tunnilla uni oli tulla useammankin kerran. Mutta kun sitten istuin kuuntelemassa tämänpäiväistä luentoa, totesin, että ehkäpä aivot vain ovatkin niin viisaat, että ne hylkäävät meille tarpeetonta tietoa. Emme vain kerta kaikkiaan hyväksy turhaksi kokemaamme tai liian montaa toistoa. No, tiedä häntä! Mitään tieteellistä pohdintani ei todellakaan ollut vaan keskittyi enemmänkin hyvien syiden etsimiseen, oikeutukseen: Minulla on oikeus olla kyllästynyt, väsähtää, haluta toimintaa.

Todellisuudessa en kaipaa kovinkaan aktiivista toimintaa opintielleni. Arkeni kymmenen lapsen kanssa on aivan riittävän aktiivista tyydyttääkseen kaiken aktiviteettitarpeeni. Äiti antaa, äiti hyppää, emo auttaa, emo lohduttaa jne toistuu niin monta kertaa päivässä, että olen varsin tyytyväinen saadessani istua kuuntelemassa toisten aktiivisuutta ja puheen sorinaa. Suurin aktiviteettini tähän saakka opintiellä on aivotoiminnan lisäksi kahvimukini säännöllinen täyttäminen tauoilla. Sen sijaan yöstä voisin sanoa jotain ihan muuta: Etsin unissani viereltäni kaksivuotiastani, lämpöistä pientä kerää, joka painautuu kainaloon tuhisten. Lakanoissani ei ole hapanta maitoa, ei kuivettunutta velliä eikä suloista kuolavanaa. Niiden puute saa minut tuntemaan itseni varsin yksinäiseksi, jopa nukkuessa. Onneksi näitä koulupäiviä on vain muutama kerrallaan. Olen kyllä todella onnellinen ihminen, kun minulla on nuo pienet ja isotkin lapsoseni.