Tänään on koulunalun aatto. Huomenna lähden opiskelemaan terveydenhoitajaksi. Helppo nakki, toivottavasti... En kyllä usko itsekään tuohon helppouteen vaan odotan vaikeuksia, kerjään verta nenästäni. Yhdistettävänä on perhe, mies, lauma lapsia, yritys, lauma työntekijöitä ja opinnot. Ja kaiken kukkuraksi ikää on 35+ Siinäpä sitä sitten on taas soppaa keitettäväksi.

Tiedän, että tarvitsen koulutuksen, ammattitaidon, tulevaisuuden mahdollisuudet ja vaikka mitä, minkä vain opiskelu voi minulle antaa. Mutta siitä huolimatta tunnen itseni rintamakarkuriksi, joka tahtoo juosta piiloon kymmentä kiljuvaa kakaraa ja suunnatonta vastuuta, joka on kuulunut arkipäivääni vuosia. En halua millään myöntää, että kyseessä on pelkkä karkureissu ja ikäkriisistä kärsivän, aikaisin sitoutuneen, äitiydelle pyhittäytyneen naisen itsenäisyyden kaipuu. Siitä huolimatta päässäni takoo välillä kylmä sana KARKURI.

Uskon, että edessäni on haastavat, avartavat, antoisat, toisinaan ehkä hauskatkin, mutta erityisesti tärkeät neljä vuotta. Aion suoriutua koulutehtävistäni kunnialla, vaikkakin normaalia pilviähipovaa rajaani miedosti laskien. Samalla aion myös suoriutua lasteni ikävästä selkä suorana, kädet lasteni ympärille kiedottuina ja erityisesti rakastaen. Pyydän myös, että perheeni, ystäväni ja läheiseni olisivat paitsi kärsivällisiä, myös tukevia tässä hankkeessani. Idea on päätön, mutta toteutetaan se yhdessä!