Palatessani kotiin ensimmäisen opiskelijaviikon jälkeen olen ehdottoman varma, että olen valinnut oikein. Juuri näin minun kuuluukin tehdä. Vaikka miljoona epäilevää ajatusta ovat itkeneet päässäni sitä pelkoa, että olen tekemässä elämääni ja työhöni nähden käsittämättömän ratkaisun, tunnen nyt valinneeni juuri sitä, mitä kaipaan jaksaakseni omassa työssäni ja elämässäni eteenpäin.

Minun tilanteessani työ ja elämä ja toki kaikki muukin tuntuvat olevan samaa mylläkkää. Toisinaan tuntuu, että edes sukkiaan ei erota tästä sekoituksesta. Se, mikä normaalissa perheessä olisi sataprosenttisen henkilökohtaista, on minun laajennetussa perheessäni jos ei nyt aivan välttämättä totaalisen julkista niin ainakin kirjattuna edes yhteen pieneen raporttiin. Vähintäänkin se on rekisteröity muutaman ammattilaisen voimin. Vastapainona saan kuitenkin kotiovellani vastaan ovenkahvan korkeudella liihottavia pieniä päitä, jotka syöksyvät syliini halaamaan ja kertomaan, miten suuri ikävä heillä on ollut, kävinpä sitten kaupassa tai olinpa viikon pois. Joskus vuosia sitten, olisin huokaissut tuskaisesti syliini rynnivien lasten alla, mutta nyt maailma on minulle erilainen. Olen onnellinen siitä, miten elämäni on täytetty ihmisillä, jotka ovat minulle tärkeitä ja joille minä olen tärkeä. Nautin niistä palasista, joiden kuuluu olla palkintojani ja joita on joskus todella vaikeaa nähdä.

Kun käännän elämäni kirjaa hieman taaksepäin, muistan opiskelijaelämän haasteet ja riemut. Tässä tapauksessa hieman tarkoittaa viimeistä kulunutta viittätoista vuotta ja totean: Luoja, mä olen vanha! Oma elämäni opiskelijaperheen äitinä oli taatusti vaativaa. Erityisesti taloudelliset haasteet olivat lähes käsittämättömiä. Siinä missä opiskelijakaverit pohtivat tuopilla piipahtamista, laskin kiivaasti, onko minulla varaa sekä vaippapakettiin, että kaurapuuroon. No, edellistä perheelleni otettua kaurapuurolainaa on vielä maksamatta, mutta siitäkin selvitään pian. Nykyisessä opiskelijaelämässäni minulla sentään on rinnalla tehtävä työ ja hyvinvoiva perhe sekä tietysti yksi pieni yritys liidattavana. Äkkiä laskettuna voisin siis sanoa, että opintoja ympäröivät haasteeni ovat kasvaneet, mutta niin ovat kasvaneet ratkaisumallitkin.

Eläessäni laajennetun perheen elämää, olen oppinut aika mainioksi purukumihermoksi. Purukumin paras ominaisuus muuten on se, että sen voi katketessa pureskella aina uudestaan. Siinä, missä kymmenen vuotta sitten asiat olisivat olleet minulle halki-poikki-pinoon –selviä, on niihin tässä päivässä löytynyt useita erilaisia ratkaisumalleja. Yksinkertaisesti ratkaistua asiaa ei varmasti ole olemassakaan, mutta ei se estä tekemästä suoraviivaisia päätöksiä. Jos jotain koen tällä viikolla havainneeni, oppineeni tai kuinka asia sitten halutaankin ilmaista, olen havainnut sen, että kunnioitan ja haluan kunnioittaa niitä ajatuksia, tekoja ja erityisesti tahtoa, joka kätkeytyy yksinkertaistenkin päätösten, tekojen ja tapahtumien taakse. Joku ajatteli minua useita kertoja päättäessään, että toimimme näin. Ja niitä ajattelijoita mahtuu jokaiseen päivään satoja. Tämän haluan myös ojentaa lapsilleni: Pienilläkin asioilla on suuri merkitys ja suuret jäljet!