Koulussa tehtävänäni on opetella käyttämään blogi-työvälineitä. Samaisella kurssilla opettelen tekemään kotisivuja ja käyttämään Facebookia. Tuntuupa turhauttavalta opiskella terveydenhoitajaksi ja opetella käyttämään tietokonetta. Minä, jonka ensimmäinen tietokone oli VIC20 vuonna 1981, opiskelen nyt sitä, kuinka voin tehdä tietoverkosta arkipäivää. Ja huomatkaa OPISKELEN tätä.

Tietokone on ollut minulle arkipäivää viimeiset 30 vuotta. Kotonani on siis ollut tietokone kauan ja hartaasti. Olen rakentanut ympärilleni koneiden verkkoa: Tutustunut ominaisuuksiin ja oppinut tulemaan toimeen koneiden kanssa kohtaamieni ongelmien kanssa. Vuosien varrella monet tietokoneiden kanssa tehtävät jutut ovat tulleet helpommiksi. Enää ei esimerkiksi tarvitse ohjelmoida pelaamiaan pelejä itse vaan ne löytyvät netistä. Samoin kuljetan kolikkopussissani muistitikkua, johon mahtuu tuhansia tiedostoja, huikeasti enemmän bittiparkoja, kuin uskalsimme koskaan kuvitellakaan naputtaessamme Amokia Vicin näppäimistöllä.

Mutta toisaalta kuinka helppoa elämä olikaan! Ei meiltä edes uskallettu vaatia, että kirjoittaisimme kahden konekirjoitusliuskan verran muotoiltua tekstiä vaan saimme nyhertää tuotoksemme ruutupaperille käsin. Tuotettavan materiaalin määrä oli huomattavan pieni verrattuna nykyiseen vaadittuun määrään. Ja kukaan ei edes uskaltanut haaveilla supertietokoneesta, jolla tutkisimme maailmaa. Kaiken sen tiedostamattomuuden keskellä kirjoitin vanhalla kirjoituskoneella raivokkaasti hakaten vanhemmilleni anomuksen valokennolaskimesta. Tuollainen nelilaskin, johon ei tarvittu edes patterita, oli ihmeellinen vekotin lähipiirissäni. Vanhempieni kanssa kävimme ostamassa kyseisen laskimen Sokoksen kirjakaupasta hintaan 79 Suomen Markkaa.

Mieleenpainuvaa ja liikuttavaa, myönnetään. Mutta tähän päivään tultaessa voin pitää tuota alaluokkalaisen laskukoneintoa merkkinä siitä, millainen halu minulla on ollut oppia ympärilläni kehittyvää maailmaa. En suinkaan ole halunnut istua kiikkustuolissa elämääni tuohivirsut jalassa vaan olen halunnut oppia uutta, kerätä tietoa. Ehkä juuri siksi, että tiedon uusiminen varastossa on ollut minulle tärkeää, on vaikeaa olla yhä uudestaan oppimassa samaa, tuttua tavaraa.

Luojalle kiitos sitkeyden kasvamisesta ja siitä, että jaksan iloisena istua tälläkin verkkoviestinnän tunnilla. Tuttu asia saakoon aikansa ja minä hetkeni muistaa tätä blogia pienellä kirjoituksellani. Oppimisen iloa niille, jotka ovat uutta oppimassa! Ja sitkeyttä niille, jotka istuvat täällä kanssani kuuntelemassa tuttua huttua!