Opiskellessa törmää monenlaisiin ajatuksiin. Mieleen vyöryy paljon uusia ajatuksia ja toisinaan vanhat muistot valtaavat ajatukset. Ihan kaikkia päähän piipahtavia ajatuksia ei aina halua uskoa todeksi, mutta toisinaan ne osoittautuvat enemmän kuin osuviksi päätelmiksi.

Tänään törmäsin muistoon eräästä opettajasta. Mieleni valtasi uskomaton väsymys, ei uupumus vaan sellainen raukea tunne, jonka saavuttamiseksi tarvitaan ehdottoman puisevaa tavaraa. Erinomainen esimerkki on TV-dokkari aiheesta, jota et voisi kuunapäivänä kuvitella tutkivasi. Tuijotat syystä tai toisesta televisiota, korjaat katsettasi, koska tunnet sen herpaantuvan ja saatatpa välillä puistella päätäkin, että keskittymisesi pysyisi TV:n ruudussa. Mutta vaikka kuinka pyristelet vastaan, väistämätöntä on, että valahdat uneen, joko silmät auki tai kiinni. Sillä ei varsinaisesti ole merkitystä, koska tajuntasi on saavuttanut univaiheen ja aivosi lepäävät, ymmärtämättä edessä virtaavasta tietotulvasta mitään. Toki on varsin ikävää, kun näin käy koulunpenkillä, mutta tiedän, että niin vain tapahtuu, halusimme tai emme.

Joka tapauksessa kuvittelin tänään, että tuo muisto nuokkuvasta luokasta ja erityisesti minusta johtui vain ja ainoastaan omasta väsymyksestäni opintiellä. En suinkaan ole aina parhaimmillani ja myönnettäköön, että kyseisen opettajan tunnilla uni oli tulla useammankin kerran. Mutta kun sitten istuin kuuntelemassa tämänpäiväistä luentoa, totesin, että ehkäpä aivot vain ovatkin niin viisaat, että ne hylkäävät meille tarpeetonta tietoa. Emme vain kerta kaikkiaan hyväksy turhaksi kokemaamme tai liian montaa toistoa. No, tiedä häntä! Mitään tieteellistä pohdintani ei todellakaan ollut vaan keskittyi enemmänkin hyvien syiden etsimiseen, oikeutukseen: Minulla on oikeus olla kyllästynyt, väsähtää, haluta toimintaa.

Todellisuudessa en kaipaa kovinkaan aktiivista toimintaa opintielleni. Arkeni kymmenen lapsen kanssa on aivan riittävän aktiivista tyydyttääkseen kaiken aktiviteettitarpeeni. Äiti antaa, äiti hyppää, emo auttaa, emo lohduttaa jne toistuu niin monta kertaa päivässä, että olen varsin tyytyväinen saadessani istua kuuntelemassa toisten aktiivisuutta ja puheen sorinaa. Suurin aktiviteettini tähän saakka opintiellä on aivotoiminnan lisäksi kahvimukini säännöllinen täyttäminen tauoilla. Sen sijaan yöstä voisin sanoa jotain ihan muuta: Etsin unissani viereltäni kaksivuotiastani, lämpöistä pientä kerää, joka painautuu kainaloon tuhisten. Lakanoissani ei ole hapanta maitoa, ei kuivettunutta velliä eikä suloista kuolavanaa. Niiden puute saa minut tuntemaan itseni varsin yksinäiseksi, jopa nukkuessa. Onneksi näitä koulupäiviä on vain muutama kerrallaan. Olen kyllä todella onnellinen ihminen, kun minulla on nuo pienet ja isotkin lapsoseni.