Juoksen kuin aropupu paikasta toiseen. Poukkoilen ja ryntäilen. Kerään mennessäni tiedonmuruja, joita on kylvetty matkalleni. Ahmin kaiken, mikä on tietooni saatettavissa ja samalla nautin. Minun elämässäni on paljon tärkeitä asioita, joista en ole ehkä osannut uneksiakaan.

Kun aamuisin kellon pirahtaessa revin itseni irti sängystä, en ehkä ole kaikken innokkaimmillani. Mutta hetken ajatus uudelleen nukahtamisesta saa minut ajattelemaan, mitä voisin nukkuessani menettää. Ohitseni saattaisi juosta kokonainen tiedon parvi, jota en ehkä koskaan enää tavoittaisi. Niinpä nousen ja puen vaatteet lähteäkseni taas. Yllättävän kevyin askelin suuntaan autolle ja matkaan tunnin opintojen pariin. Minulla on tavoitettavanani kokonainen ammattitaito.

Toisinaan autoillessani mieleen tulee, että tässä ei vain ole mitään järkeä: On perhe, on työ, on opinnot ja olen minä. Mutta jos oikein yritän, kaikki mahtuu tähän kuvioon. Itseasiassa jokainen kaarros, jonka olen koulun pihaan tehnyt, on vakuuttanut minut yhä enemmän siitä, että tämä sekametelisoppa on juuri minua varten. Tahdon oppia, tahdon osata, tahdon päästä eteenpäin.

Vaikka kulkisin vain pienen askeleen omassa yrityksessäni, uskon kulkevani suuria askeleita auttamisen polulla. Uskon, että kaikki se, minkä kerään mukaani anatomian luennolta, on tarkalleen sitä, minkä tarvitsen osatakseni oman työni paremmin. Useaan kertaan vasta alkaneella opintielläni olen huomannut, että juuri tuon takia se juttu meni näin. Siksi uskon myös, että pala tietoa helpottaa tulevaa ja auttaa ymmärtämään yhä enemmän. Silkkaa tiedonjanoa kai tämä kuitenkin vain on.

Toisaalta saatan olla kiinni kauan sitten läpikäydyssä, nurkkaan heitetyssä unelmassani. Sillä joskus kauan sitten halusin oppia, kuinka luut kiinnittyvät toisiinsa ja miksi ihminen toimii juuri näin. Sillä hetkellä en kai sitten vain ollut valmis. Nyt haluan olla valmis ja varmasti olenkin. Minun on siis vain uskottava itseeni, uskottava oppimiseen ja riemuittava siitä, mitä saan.

Minun on elettävä jokainen poukkoileva päivä riemuiten sen tuomista uusista käänteistä. Ja sitä minä tottavieköön olen tehnytkin! Olen nauttinut siitä, kun kotiin tullessani minua odottamassa on joukko lapsia. Lapsia, jotka ovat minun, mutta eivät kuitenkaan ole minun. Olen nauttinut siitä, että olen tärkeä, vaikka kukaan ei ehkä huomannutkaan minun poissaoloani. Olen myös salaa nauttinut siitä, että istumme keittiön pöydän ääressä tekemässä kukin läksyjämme. Tuskinpa poukkoilevalle äidille olisikaan parempaa palkintoa kuin hyperaktiivinen lapsi, joka alkaa keskustella lannenikaman latinankielisen nimen alkuperästä ja sen johdoksista muissa kielissä. Minä olen otettu! Sillä minulla ja lapsillani on jälleen kerran ihan ikiomat, yhteiset harrastuksemme.